Torstai oli joka suhteessa miltei täydellinen päivä. Aamulla kävivät sähköasentajat, jotka kolmen tunnin uurastuksen jälkeen saivat keittiömme valmiiksi. Iltapäivän vietin erään rakkaan ystävän kanssa, jota en ollut tavannut varmaan vuoteen.
Ja illalla… illalla Janne ja minä olimme Finlandia-talolla katsomassa Blackmore’s Nightia. Tämä oli minulle toinen kerta, kun näin kyseisen yhtyeen livenä, ja ainakin minulle tämä oli vielä hienompi kokemus kuin ensimmäinen konsertti.
Jälkeenpäin ajatellen taisin ensimmäisellä kerralla odottaa liian paljon. Tällä kertaa tiesin suurin piirtein mitä oli odotettavissa, joten lähdin Finlandia-talolle paljon realistisemmin odotuksin - ja sitten konsertti olikin vielä parempi kuin olin odottanut.
Permantopaikkamme olivat varmasti yksi keskeinen syy parempaan konserttielämykseen. Onnistuimme saamaan todella hyvät paikat: olimme rivillä yhdeksän ja ihan keskellä, niin että lava oli suoraan edessämme. Tällä kertaa siis näin kasvonilmeitä myöten kaiken, joten tunnelma oli jotenkin selvästi tiiviimpi.
Hieman tylsä yllätys oli se, että tällä kertaa Blackmore’s Nightilla oli lämmittelijä: jokin tsekkiläinen yhtye, joka kuulosti ihan hyvältä parin ensimmäisen kappaleen ajan mutta joka sen jälkeen alkoi puuduttaa ihan tosissaan. Odotin niin kärsimättömänä itse pääesiintyjää, että aloin olla ihan kypsä siinä vaiheessa, kun lämppäri oli soittanut jo yli puoli tuntia.
Tsekkiläisen yhtyeen ja Blackmore’s Nightin välissä oli vajaan vartin odotusaika, ja sen ajan kuuntelin kynsiäni kiukusta purren takanamme puolihuutoa käytyä keskustelua.
“Eiks tän pitänyt olla vähän sellainen kertakäyttövitsi… nää on nyt jatkaneet jo varmaan viistoista vuotta… mitä se Blackmore mahtaa ajatella…”
“Onhan tää ehkä silleen ihan viihteellistä, mutta jumankauta miksei se mies voi koota alkuperäistä porukkaa kokoon, eikö se tajua mikä potentiaali siinä ois…”
Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.
Ei olisi juuri selvemmäksi voinut käydä, että takanamme istuneet herrat olivat henkeen ja vereen Deep Purple -faneja, jotka olivat paikalla ihan vain Blackmoren takia, ja hieman velvollisuudentunnosta sitäkin. Minä en kiistä Deep Purplen hienoutta millään tavalla, mutta itse olen hyvin tyytyväinen siihen, että Blackmore on siirtynyt tekemään jotain muuta, sillä minuun Blackmore’s Night kolahtaa ihan kympillä. Minä olin paikalla katsomassa nimenomaan Blackmore’s Nightia, en Deep Purple -pyhäinjäännöstä.
Kun olin aikani kuunnellut takaani kuuluvaa marinaa, olin jo melkein valmis pieksämään molemmat äijät käsilaukussani olevalla hieman liian kypsällä banaanilla. Oli kuitenkin säästettävä banaani tuonnemmaksi, sillä olin ilmoittanut Jannelle heittäväni sillä bändiä, mikäli tässäkään konsertissa ei esitetä kappaletta Wind in the Willows.
Konsertin kappalelista oli melko samankaltainen kuin edelliselläkin kerralla, joten kaikki suurimmat hitit tuli kuultua. Ainakin minusta setti oli kuitenkin vähemmän tasapaksu kuin viimeksi, ja siihen oli saatu mukava tasapaino reippaampien ja rauhallisempien kappaleiden välille. Oli hienoa kuulla pari ihan tuntematontakin kappaletta vielä julkaisemattomalta Secret Voyage -levyltä, ja muutenkin setissä oli pari kivaa yllätystä: edelliseltä levyltä peräisin oleva World of Stone ja sitä edelliseltä levyltä löytyvä Diamonds and Rust, joka oli minulle ehkä pysäyttävin hetki koko konsertissa - kappale oli niin raastavan kaunis, että esitystä katsoessa ja kuunnellessa meni ihan sydän ruttuun liikutuksesta.
Ainoa mutinan aihe on se, ettei tälläkään kertaa kuultu Wind in the Willowsia. Konsertti oli kuitenkin siitä huolimatta niin hieno, että säästin banaanini ja söin sen Kampissa bussia odotellessani.
